Torstaiaamuna lähdimme Greymouthista suuntana itärannikko ja Arthur´s Passin eli Arthurin solan ylitys. Alunperinhän meillä oli ajatus, josko matkustaisimme tämän pätkän junalla, mutta eihän se ollut mitenkään mahdollista. Mihin auto olisi jäänyt? Ja edestakainen matka olisi ollut turhan kallis. Siispä ajamme ja katsomme mitä edessä on. Ei voi olla pahempi kuin Takaka Hill! Eikä ollutkaan. Niin erilainen ja niin hieno. Ja taisi olla muuten ensimmäinen pilivinen päivä tällä reissulla.
 |
| Siinä ne laaksossa menevät, tie ja junarata vierekkäin. Kulkeekohan junarata paikoittain pitkissä tunneleissä? |
 |
| Tie kulki aluksi pitkään laaksossa seuraten Taramakau joen uomaa ja viljelyksiä halkoen. Taloja ja kyliä oli harvakseltaan. |
Otiran kohdalla pysähdyimme kahville kievarissa tai krouvissa, joka oli kyllä aivan oma luku sinäänsä. Sitä tavaran paljoutta ja moninaisuutta niin ulkona kuin sisällä.
 |
| Tiskin takana asiakkaita palveli kievarin omistaja, joka omisti koko kylän. Näin ainakin kertoi paikallinen nainen, kun ääneen ihmettelin kaikkea näkemääni. |
Kahvin ja ihmettelyn jälkeen matka jatkui.
Tie alkoi nopeasti nousta ja vastaan tuli tietyökin.
 |
Missähän kohtaa ylitystä me ollaan? Onko tämä se vaikein kohta?
 |
Kunnes minä kartan lukijana annoin käskyn pysähtyä ja sattumalta tuo pysähdyspaikka oli juurikin sellainen parkkipaikka, mistä lähti muutama päiväpolku! Ei muuta kuin takit päälle ja polulle ennenkuin sade tulee. Timo vähän empi, mutta mentiin kuitenkin. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetty, että itse asiassa olemme Arthurin solon porteilla. Tässä kohtaa kun wifi ei pelittänyt.
|
|
Ja aivan vahingossa, jälleen kerran, vastaan tuli aivan erilainen polku kuin mikään tai koskaan aikaisempi. Minä menin edellä ja Timo tuli jäljessä. Loppumatkasta jo juttelimmekin ja ihmettelimme näkemäämme. Tässä kuvia Arthur Passista, meidän ihmepolulta:
Reippailun jälkeen hyppäsimme autoon ja edessä oli Arthur´s Pass National Park Visitors Center. Täältä ostimme matkamuistot: possumin villasta kudotut raitapipot! Ja joimme kahvit ja käppäilimme kylän kaduilla muutaman hetken. Paikalla oli myös oikeita vaeltajia isoine rinkkoineen lepäämässä.
 |
| Eräs ystävällinen matkailija otti meistä harvinaisen yhteiskuvan puiston toisella puolella kun sola oli jo ylitetty. |
Sää oli muuttumassa kuitenkin niin arvaamattomaksi, että useampaa lyhyempääkin polkua olkiin jopa sulkemassa ja suositeltiin, että maastoon ei nyt lähtisi kukaan. Päätimme siis jatkaa matkaa eteenpäin, sillä edessä olisi vielä ehkä paljonkin kiharaa. Ja olihan sitä, mutta aina välillä myös upeita tasankoja.
 |
| Matka jatkui siis upeista upeimmissa maisemissa. Monta kertaa piti pysähtyä ottamaan kuvia ja haukkomaan henkeä. |
Lopulta vuoret ja tasongot jäivät taakse ja mitä alemmas laskeuduimme, maisemaa alkoivat hallita niin jo tutuiksi tulleet kukkulat. Ja mitä pidemmälle kesä ja myös kuivuus eteni, kukkuloiden vihreät sävyt alkoivat muuntua ruskean eri sävyihin. Palovaroitusmittarit oli asetettu hälytystilaan ja radiosta kuulimme, että isot metsäpalot riehuvat Nelsonin alueella. Eli siellä missä me muutaa päivä sitten olimme ajelleet kohti Länsirannikkoa.
 |
| Sinne jäivät vaikuttavat Uuden Seelannin eteläsaaren Alpit ja parhaimmat polut. Tapaammekohan vielä joskus? |
Kommentit
Lähetä kommentti